Se oli se kynnys Kauppakadun balettitossuliikkeen ovella, jonka yli astuessani tiesin olevani tiellä jolta ei enää pois käännytä. Hikoilutti ja punastutti, mutta päätöksessä oli pysyttävä: Ilman tossuja en ulos lähde. Ystävällisen myyjättären avustuksella ne sitten löytyivät, ja hieno vaaleanpunainen minimuovipussi kätösissä tepastelin teatterille. Tossut jalassa liike lähti lentoon ja ryhdistä tuli ylvään gasellimainen. Tämän jälkeen onkin ollut työn takana päästä eroon baletti- ja nykytanssistereotypioistani. Onneksi roolihahmoni on suhteellisen jäykkä ja hitaasti tuumaileva tyyppi, lukuunottamatta pientä räjähtelyä.
Alle kolme viikkoa ensi-iltaan. Himasta duuniin ja duunista himaan. Kokoajan täytyy muistuttaa itselle että tämä harjoitusperiodi on ohikiitävää aikaa ja loppupeleissä sitä parasta aikaa kun ei tarvitse vielä jännittää ylimääräisiä. Saa vain roiskia menemään, ja niinkuin Sani kirjoitti edellisessä blogissa: repeillä niin että melkein hävettää... Tekstin ulkoa muistaminen tässä lienee se vaikein asia saada sujumaan. Se yhdistettynä tarkasti suunniteltuun ja ohjattuun liikehdintään... ja avot! Minusta tulikin "tanssiva näyttelijä" ennenkuin itse tajusinkaan. Ainakin nämä ammattilaiset ympärillä ovat kannustavia, joten lienee ei syytä huoleen. Katri, tiedottaja, tuossa sanoo ettei saa soimata itseään tässä blogissa, mutta sitähän se on: Itsensä haastamista ja itsetunnon äärirajoille heittäytymistä ja ohjaajan ruoskansivallusten kestämistä.
Tanssiteatteri Mobita Dansco on omaperäinen taiteen keskittymä tässä juntissa kaupungissa. Vaikka käynti teatteriin käykin samasta porttikongista maailmanlopun ankeimman Ale-pubin kanssa, portaat nousevat kuitenkin hieman arjen yläpuolelle. Onneksi saan olla osaltani edesauttamassa tanssiteatterin elintärkeää sivistystyötä. Kiitos Elina ja MD:läiset kun repäisitte minut tuosta Hämeenkadulta kiehtovaan maailmaanne! Lisää kuulumisia lähempänä h-hetkeä.
Ville Leinonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti